Lyhyt kommentti tuohon Olavin junakirjoitukseen - siltä osin, kun kyse on Italian rautatieliikenteestä. Huomautan nimittäin, Olavi, ystävällisesti sinulle, ettei Italian raideliikenne aina ole niin valtavan mahtavassa kuosissa kuin kirjoituksessasi annat ymmärtää.

Toki esimerkiksi Sisiliassa on rataverkkoa - joo - mutta ainakin silloin , kun minä köröttelin junalla Catanian suunnasta Messinaan, niin kyyti tosiaan oli köröttelyä. Ja paluumatkalla täpötäysi juna odotelli Messinan rautatieasemalla kaksi tuntia, että junansuorittaja suvaitsi panna pillin suuhunsa. Kerrottakoon vielä, että lämpöasteita oli noin 35, eikä ilmastoinnista tietoakaan - toisin kuin esimerkiksi Suomen hienoissa IC2-junissa.

Tenhon lempijuna ja minibar-kärryä työntää Lempi

Toteankin nyt Olaville - hieman provosoivasti - että Suomen IC2 on pirun hyvä juna: siisti, viihtyisä, tilava, nopea ja yleensä aina ajallaan. Tupakkia siellä ei tosin saa polttaa, mutta ei saa Italian junissakaan. Ei ainakaan entisellä idän pikajunan osuudella Venetsia-Trieste, jota sahasin viime kesänä peräti neljään otteeseen. Suomen IC2-junissa on sitä paitsi mainiot kaljakärryt ja oikein kiva ja sydämellinen henkilökunta (lisää löylyä Olavin kiukaalle...).

Siinä, Olavi hyvä, olet oikeassa, että Italiassa pieniltäkin paikkakunnilta pääsee junaan. Suomessa on aivan kusipäisyyteen saakka menty sille linjalle, että pitää olla ainakin 20 000 asukasta ennen kuin junaa saa edes hiljentää. Italian Latisanassa, josta käsin viime kesänä operoin, on asukkaita suunnilleen saman verran kuin Jurvassa tai jossain muussa hikisessä käpykylässä, mutta niin vain kaikki junat sielläkin stoppasivat. Latisanan lipunmyynti toimi aamusta iltaan, ja kivasta pienestä asemaravintelista sai lapsille jäätelöä ja Tenholle Birra Menabreaa.

Italialaisissa junissa en sen sijaan ole vielä ravintolaa nähnyt. En edes suht pitkällä reitillä Riministä Mestreen. Sen sijaan, jos ajelen esimerkiksi Seinäjoelta Parkanoon tai Turusta Toijalaan niin saan istua käytännöllisesti katsoen melkein aina - jos haluan - ravintolavaunussa. Tuumailepa sitä, Olavi.

Ystävällisesti

Tenho

Eilisessä Hesarissa oli uutinen, jonka mukaan Liikenneministeriö ostaa VR Osakeyhtiöltä vuosittain kannattamattomia junavuoroja 155 miljoonalla eurolla. Lisäpykälä oli varsin huvittava: Jos 91 prosenttia tai enemmän junavuoroista pysyy aikataulussa, maksaa Liikenneministeriö jokaista prosenttia kohti 7000 euron bonuksen. Totuuden nimessä on mainittava, että jos 89 prosenttia tai enemmän junavuoroista myöhästyy, joutuu VR maksamaan vastaavan sakon jokaista prosenttia kohti. Jep jep, onpa mielenkiintoista seurata, maksaako valtio itselleen bonusta vai sakottaako itseään. Moiset sakot ja bonukset eivät tietenkään ole missään mittakaavassa tuohon 155 miljoonaan verrattaessa.

"VR-Yhtymä on Suomen valtion kokonaan omistama osakeyhtiö, joka perustettiin vuonna 1995 jatkamaan Valtionrautateiden toimintaa". Tämä on suora sitaatti VR-konsernin internet-sivuilta. Kuten aikaisemminkin olen tällä blogilla kirjoittanut, ovat Suomen rataliikennepalvelut olleet vuodesta 1995 pelkkää alamäkeä, joten ei siitä tässä sen enempää. Ihmettelen vain miksi Suomen valtion 100 prosenttisesti omistama Valtion Rautatiet muutettiin valtion 100 prosenttisesti omistamaksi VR-konserniksi?

Syitä voidaan vain arvuutella. Muuttamalla valtion yhtiöt liikelaitoksiksi, saatiin lopetettua ennen niin turvallinen "valtion pitkä, joskin kapea leipä". Onhan se nähty, kuinka porukkaa on pantu kilometritehtaalle entisistä valtionyhtiöistä, nykyisistä valtion liikelaitoksista. Palveluja huonontamalla on haettu säästöjä. Säästöt ovat tietysti näennäisiä, koska toisesta taskusta joudutaan taas maksamaan työttömyyskorvauksia ja sosiaalietuuksia.

Junassa on aina tunnelmaa, oltiinpa missä maassa tahansa. Tässä kuvat Suomesta, Puolasta ja Italiasta.

Onhan se tietysty perhanan hyvä asia, että valtion junat kulkee edes jatkossa jonnekin. Hetken aikaa näytti jo siltä, että vuorot lakkautetaan yksi kerrallaan kokonaan. Muualla Euroopassa, sivistysmaissa, nämä asiat ovat itsestään selvyyksiä. Kun kansalaiset maksavat veroja, saavat he vastineeksi palveluita, mm. junaliikenteen. Vertailumaiksi voidaan ottaa vaikka Puola ja Italia. Eipä taida olla montaakaan kylää kummassakaan maassa, jossa ei joka päivä vähintään yksi henkilöjunapari pysähtyisi. Olin pari vuotta sitten Sisiliassa ja ei voinut kuin ihailla sitä rataverkostoa, joka oli vuorten läpi ja laaksojen yli vedetty jotta Giulianat ja Giuseppet ja pääsevät reissuillensa.

Sisiliaan verrattuna Etelä-Pohjanmaan lakeudet ovat topparoikille ns. helppo nakki. Täytyypä nyt vain toivoa, että uusi eduskunta saa korvamerkittyä tuosta 155 miljoonasta jonkun osan myös Suupohjan radalle.

Totta tosiaan. Tenho löysi kaikki viisi virhettä. Kyllähän minä sen arvasin, huomasi varmaan tuon kuninkaallisen bagelssi-vaakunan tuossa noukassa. Kyseessä oli nimenomaan Ruotsin kuninkaallisen rautatiekombinaatin Y7 eikä Suomen Valtion Rautateiden Dm7. Kuva oli muutettu mustavalkoiseksi ja vieläpä käännetty peilikuvaksi. Ja lopussa kiitos seisoo. Kyllä, sellaisia knysiä tavaravaunuja ei Suomen kiskoilla ole kulkenut (tietääkseni). Tässä konstailematon talvinen ja ennenkaikkea suomalainen Dm7, tuttavallisemmin lättähattu. Ei ole käännetty, eikä väännetty, vaan ihka aito mustavalkovalokuva (tämän sanan kun laittaa ulkomaanelävän sanomaan 10 kertaa, niin kyllä siinä vesihiisi sihisee jo hississä).

Tuossa vähän alempana, aikaisemmassa kirjoituksessa, on kuva höyryveturista ja topparoikasta. Se on todellinen kuva vuodelta 1911, kun Suupohjan rataa rakennettiin.

Hep! Tenho Liiteri tervehtii mitä suurimmlla ilolla Olavi Letkun veret seisauttavaa päätöstä ryhtyä vittuilemaan näillä sivuilla valtion liikelaitoksille. Vielä ei Ollee päässyt aivan täyteen vauhtiin, mutta sen verran paljon on tullut 3/4 korvalla kuunneltua OL:n tulikivenkatkuisia, Bostonsavun aromatisoimia vuodatuksia, että kyllä kohta saa kuulla kunniansa paitsi VR liikelaitos myös yleisten naisten ja kulkumiesten ministeriö.

Juna. Periaatteessa briljantti kulkuneuvo, mutta Suomessa kautta aikojen aivan tolkuttoman huonosti järjestetty ja lanseerattu matkustusmuoto. Tänäkin päivänä junamatkailun luonne on pitkälti sama kuin Markku Pölösen hienossa elokuvassa Koirankynnen leikkaaja. Viinaa ei myirä missään, mutta puolet matkustajista on aivan tolkuttomassa pöhnässä.

Ja kuuluuhan kuvioon sekin, että Peräkorvenmaasta kohti Särkänniemeä reissaavat, oman tolkuttoman metelinsä hämmentämät lapsiperheet pupentavat tarmokkaasti Nissin ruisleipää sillä 1 h 25 min. matkalla, mikä kestää Seinäjoeltä Manseen. Allekirjoittaneen vaimolla on muuten vieläkin suunnaton trauma siitä, kun joutui teini-iässä matkustamaan äiteensä ja isänsä kanssa Toijalasta Riihimäen kautta Kouvolaan. Hetikohta Puurilan seisakkeen kohdalla äiteemuori - siis rakas anoppi -kaivoi esille Koskenkorvapullon, joka oli täynnä taskulämmintä maitoa. Siitä oli sitten todella coolia ottaa tanakoita siivuja voikkuleipien painikkeeksi.

VR nyt on mitä on, mutta pakko tunnustaa, että Tenho Liiteri on aina rakastanut junia ja vetureita. Alakouluikäisenä kloppina istuin aina lättähatun siinä eteisessä, jossa oli kuljettajan hallintalaitteet nähtävissä. Junaa ajettiin keulasta - luonnollisesti ja onneksi - mutta miltei joka vaunussa oli osa junayksikön hallintalaitteistosta seurattavissa. Kun istui eteisen "kuskinpallilla" saatoi nähdä paitsi junan senhetkisen ajonopeuden myös sen, mikä vaihde kulloinkin oli pykälässä. Keltainen viisari osoitti, että "ajo" ja punainen notta "jarru". Oi, se oli jännittävää.

En jatka tästä nyt enempää tällä kerrlla, mutta Paul Therouxin kaikki suuret junamatkakirjat lukeneena voin vakuuttaa, että tässä sopassa riittää vielä hämmentämistä. Ehdotankin seuraavaa työnjakoa: Olavi hoitakoon VR:lle hattuilun, ja meikäläinen värittäköön kerrontaa dekadenteillä tuokiokuvilla Haapamäen ja Pieksämäen risteysasemilta (joiden kautta matkustin knöösinä Savon mummolaan ah, niin lukemattomat kerrat).

Käsittääkseni Olavi Letku on jo poistanut Mauseristaan varmistimen.

Hellurei!

Tenho Liiteri

Valtion tallis on sellanen humma, että kyllä se juosta jaksaa. Kyllä varmasti jaksaa ja vauhti vain kiihtyy. Mutta enää kovin harvaan paikkaan tuolla rautaratsulla pääsee. Lippu- ja muut palvelut ovat vain muisto entisistä VR:n loiston ajoista.

Suurin osa Suomen rataverkosta rakennettiin vuosien 1850-1900 välisenä aikana. Näin väittää ainakin Wikipedia. Viimeiset 126 vuotta onkin sitten enempi keskitetty junavuorojen, rataosuuksien ja asemien lakkauttamisiin. Paljon energiaa on myöskin käytetty palvelujen huononnuksiin, vaikka niitä tosin uudistuksiksi aina kutsutaankin.

Historiaa, lyhyt oppimäärä: Ensimmäinen rataosuus avattiin 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Rakennuttajana oli Suomen Suuriruhtinaskunta. 1800-luvulla junat kulkivat vain noin 25 kilometrin tuntinopeudella, kuitenkin reilusti jalkapatikkaa tai hevoskyytiä nopeammin. Asemia ja seisakkeita oli tiheässä. Väestöryhmien oli hyvä liikkua paikasta toiseen, lyhyitäkin matkoja.

Homma toimi oikein hyvin tuonne 1960-luvun loppupuolelle, jolloin rautatieherrat huomasivat, että ihmiset ovat alkaneet ostella itselleen autoja. Ajattelivat kai että ajelkoot sitten autoillansa, junamiehet lyövät pillit pussiin. Liikennöintiä toimivilla rataosuuksilla alettiin lakkauttaa apinan raivolla. Ja mitäs tästä seurasi? No, ihmiset osti tietenkin lisää autoja, mihin rataneropatit vastasivat lakkauttamalla lisää junavuoroja, mistä seurasi... no joo.

Erinomainen 112 kilometriä pitkä Suupohjan rata Seinäjoelta, Ilmajoen, Kurikan, Kauhajoen ja Teuvan kautta Kristiinankaupunkiin ja 23 kilometrin pistoraide Perälästä Kaskisiin valmistuivat vuonna 1913. Mukavahan tuota rataa oli Kurikasta Seinäjoelle ja takaisin matkustaa. Erityisen hienot olivat maisemat tulvan eli paisunnan aikana. Kiskobussi tuntui vallan vesibussilta meille suurempiin vesistöihin tottumattomille lakeuksien asukeille.

Viimeisen lättähattunsa Suupohjan rata näki niinkin aikaisin kun 1967. Se oli surun ja murheen päivä monelle meistä, jotka olimme tottuneet mukavasti junalla köröttelemään Östermyyraan ostoksille ja muille asioille. Erityisen kätevää oli silloin, jos oli asiaa kauemmas, esimerkiksi pääkaupunkiin. Mutta kun ei, lakkauttaa piti ja niin on lakkautettu monta muutakin rataosuutta. Ei auttanut muu kuin ottaa oksennuspussi kauniiseen käteen ja hypätä linijapiilihin. Kaikki kunnia Peltosen, Lumiahon ja Keto-Seppälän linja-autofirmoille ja kuskeille, mutta meikäläinen menis mieluummin junalla. Sais kulukia, käydä toiletissa, hyvällä tuurilla ravintolavaunussa ja oikein hyvällä tuurilla saa joissakin junissa vielä polttaa nortinkin.

Nykyäänhän nämä tupakkikopit ja ravintolavaunut alkavat olla ylellisyyttä VR on lanseerannut sellaisen käsittämättömän uuden junamuodon, kuin Intercity2. Vaunut on oikein hienoja ja peräti kaksikerroksisia. Toisesta kerroksesta on mukava katsella rapistuvia lakkautettuja asemia. Jos käy säkä, saatat nähdä tarjoilukärryn, josta saa termoksesta kahvia ja peräti keskioluttakin. VR haluaa siis päättää puolestasi, koska jotain aiot nauttia. Kerran pyysin kahvin ja konjakin, mihin tuli koppava ilmoitus "pitäisi tietää, ettei kärrymyynnissä ole väkeviä". Kuinka niin pitäisi tietää. Tupakkikielto sentään ilmoitetaan kolmella kielellä, ennen kuin juna on edes liikkeellä.

Hinta näissä sekunda-intercityissä on kalliimpi kuin pikajunissa. Tätä kyllä ihmettelen. Pikajunissa on sentään ravintolavaunu, missä voi sille päälle sattuessaan ottaa vaikka terhakkaan nousuhumalan. Välillä voi käydä aikansakuluksi tupakilla, vaikka nuo nykyiset kopit ovatkin melkoisia savustusluukkuja. Sekundatreineissä joudut menemään asemalaiturille silloin kun juna pysähtyy asemalle. Pysähdyksen pituudesta ei ole tietoa. Tämä on sikäli hauskaa, koska ovissa on automaattilukitus, joten sinneppähän jäät jos et ole tarkkana. Sinne jää junaan sitten päällysvaatteet, matkatavarat ja grammaritkin pöydälle soimaan, jos sattuu olla kannettava tietokone mukana.

Pendoliino on mukava tapa matkustaa ja kallis. Huono puoli hommassa on se, että makaroonien luotijuna lopettaa kulkemisen lämpömittarin lähestyessä nollaa. Jos sattuu satamaan lunta, on turha näitä mandoliinoja asemalaiturilla odotella. Tilalle talutetaan sitten tämä surullisenkuuluisa kakkoslaatu-intercity, "Tämä junavuoro on savuton, junassa toimii minibistro, josta voitte ostaa jne"

Lipunmyynti on sitten aivan oma lukunsa. Tämä onneton "uudistus" on vähintäänkin paholaisen keksintö. Ennen ostit junalipun meno-paluu ja saatoit piletillä matkustaa kuukauden sisällä millä tahansa junalla huvitti. Kätevää, eikö totta. No ihmisethän eivät ostaneet paikkalippuja muihin kuin erikoispikajuniin ja sehän oli konkurssikypsälle firmalle huono homma. Tuli tämä uusi "palvelu", "kun ostat junalipun, on istumapaikkakin aina varma". Nyt on sitten tiedettävä satavarmasti, mihin junaan aoit ehtiä, koska paikkalippu pakkomyydään puolityhjiinkin juniin. No joo, saahan lippuja junastakin, kunhan maksaa lisämaksun, kiva juttu VR!

Tervetuloa uudelleen - Välkommen åter - Welcome again!