Tenho Liiterillä on ongelma. Hän ei ole enää nuori vihainen mies. Asiat eivät nykyisin ns. hatuta Tenhoa samassa mitassa kuin ennen vanhaan. Ilmiö on mitä suurimmassa määrin huolestuttava: kyllähän nyt esimerkiksi tällä blogilla täytyisi kyetä alituiseen paasaamaan, rähjäämään ja marmattamaan jostain mitättömästä pikkuasiasta aivan saatanallis-perkeleellisellä volyymilla.

Lieneekö Tenho sairas, vai onko hän viettänyt liian pitkän kesäloman (7 vkoa)? Mene ja tiedä, mutta ei tämä tämmöinenkään hyvältä tunnu. Ennen esimerkiksi Timo T. A. Mikkonen, Paavo Lipponen ja Jari Sarasvuo vituttivat Tenhoa hetikohta aivan suunnattoman ankarasti, mutta nykyisin nämäkin kaiffarit tuntuvat vain harmittomilta pöntöiltä. Ja kuulkaapas, kun meiltä Olavin kanssa pöllittiin heinäkuun alussa Gdanskissa lompakot ja passit, niin ei sekään vielä kovin paljon kismittänyt. Tyhmät puolalaisvarkaat eivät nimittäin ymmärtäneet anastaa uunituoretta Ajantappaja 2009 -käsikirjoitusta. Hah hah! Tyhmät kaurahattu-polakit saivat vaivaiset pari sataa euroa, ja meille jäi kymmenientuhansien dollarien arvoinen Ajantappaja! Hameet korville Zcycskschzaparovskit ja muut Jaruzelskit, hah hah!

Olimme muuten Olavin kanssa super-raittiita, kun kyseinen anastus tapahtui. Se taisikin olla ainoa vesiselvä hetki kyseisen noin 48 tuntia kestäneen reissun aikana. Pakkohan sitä oli hieman ryystää penkkivelliä, kun oltiin kerran tekemässä suurta eteläpohjalaista kalenteritaidetta.

Mutta palataanpa tähän,"mikä on, kun ei enää hatuta" -teemaan. Jotta taas rupeaisi hatuttamaan pyydän nyt Olavi Letkulta - valtakunnan mitassakin suurenmoiselta provokaattorilta - listaa asioista, jotka saattaisivat meikämannea normaalioloissa pänniä. Testataan tällä tavoin, joko Tenho alkaa olla seniili, vai vieläkö suonissa virtaa kuohahteleva pohjalainen veri ja kauhavalais-kurikkalainen adrenaliini-nitroglyseriini. Pistäpä ensi tilassa Ollee jonkinmoinen luettelo esim. henkilöistä, ruuista, musiikkikappaleista, automerkeistä, laivayhtiöistä, tangokuninkaista, urheilulajeista jne. jotka saattaisivat meikämannea vituttaa, niin katsotaan, vieläkö täältä pesee.

Omassa blogipuheenvuorossasi voit Olavi puolestasi jaaritella esimerkiksi aiheesta, "mikä on, kun ei enää haluta". Vai haluttaako sittenkin? (Mihinkäs pässi suurista sarvistaan pääsisi).

Miettii

Tenho Liiteri

Olen niin iloinen. Johtuen siitä, että runsaan kuukauden odottelun jälkeen sain tietsikkani pois korjaamolta. "Tietsikkani". Tähän on jumalauta tultu, että tälle perkeleen rakkineelle annetaan jo hellittelynimiä.

Voin sanoa rehellisesti, että vihaan tietotekniikkaa. Siitä huolimatta, että Olavi Letku ja Hoss saavat siitä leipänsä. Ei tämäkään Fujitsu Siemens "pelittäisi", ellei Olavi "Osmankäämi" Letku olisi ajanut tähän sontaläjään uudestaan niitä kaikkia miljoonia ohjelmia, jotka hän on ajanut tähän jo pari kymmentä kertaa aikaisemminkin. Ja aina ilmaiseksi. Tattista vaan, Ollee. Tarjoan parit Cuba Libret. Heti seuraavasta tilistä.

On muuten hienoa katsoa asiantuntijaa työssään. Jos joku Pauligin kahvimainosten tuottaja lukee tätä blogia, niin voin lämpimästi suositella Olavi Letkua seuraavan kahvimainoksen käsityöläiseksi. Näen jo mielessäni mainoksen, jossa Ollee istuu Fujitsu Siemensini ääressä oluttuopin ja Gammeldansk-lasillisen kera. Kakkulat noukallaan hän artikuloi hienosti "softasta" ja "emolevyistä". Sitten hän mumisee vaatimatonta teeskennellen, jotta "tälläänen mä oon tätä tekemähän" tai että "tiesin jo lapsena, että haluan isona repata tietokonehia". Illalla menemme Seurusteluravintola Uuteen Apteekkiin. Olavi laahustaa tiskin ja wc:n väliä pomppa auki. Kansa kohisee. Tuttu mies TV:stä...

Mutta ei niin hyvää, jotta ei jotain huonoakin. Olavi Letku on ollut täysin kyvytön vastaamaan kuumaan maatalousnäyttely-haasteeseeni. Kaikenlaista Paskoonkylä-stooria on kyllä pukannut, mutta ei puolta sanaa eteläpohjalaisen jäyhän, mutta aina niin toivorikkaan kansanosan suosituimmasta vapaa-ajanviihteestä, maatalousnäyttelystä.

Ensimmäinen maatalousnäyttelymuistoni on Lapinlahdelta. Uskoisin, että vuosi oli 1964. Olin neljävuotias. Vettä tuli yhtenä kyrpänä. Kortteerimme oli naapurikunnassa Varpaisjärvellä. Olimme liikkeellä jonkin sortin kleinbussilla. Serkkuni, joka oli kymmenvuotias, oli kadonnut jäljettömiin, mutta päätimme lähteä pois ilman häntä. Enoni tuumi, että kyllä tuonikäinen poika osaa ominkin päin kotia tulla. Niin osasikin. Mikko-serkku rantautui Varpaisjärvelle TVH:n auton kyydissä vain hieman meidän jälkeemme. Siihen aikaan lapset eivät olleet uusavuttomia.

Olisikohan Lapuan Maatalousnäyttely no. 1 ollut vuonna 1965? Luultavasti. En nimittäin voinut mitenkään olla yli 5-vuotias. Vieläkin hävettää, kun muistelen sirkustelttaa, jossa taikuri yritti kaikin tavoin saada meikäläisen naurunalaiseksi. Ja onnistui suorastaan helvetin hyvin. Isä ja setä istuivat etupenkissä ja tosiaankin ulvoivat naurusta, kun meikäläisestä tehtiin pilaa. Kananmunia vedeltiin nenästä ja korvista. Se taisi olla ensimmäinen kosketukseni estraditaiteeseen. Harmi kyllä, ei viimeinen.

Samaisesta maatalousnäyttelystä muistan viskigrogeja läträävän ja tupakkaa polttelevan liivipukuisen simpanssin sekä naisten mutapainiottelun. Jälkimmäistä suvun miehet tapittivat simänmunat kovina. Minä en nähnyt savipainissa mitään pointtia. Vielä silloin.

Vuoden 1975 maatalousnäyttely - jälleen Lapualla - oli Tenho Liiterille eräänlainen aikuisuuteen heräämisen hetki. Silloin vihdoinkin kristallisoitui 15-vuotiaan Tenhon mieleen ajatus, että kaikki aikuiset ihmiset tällä planeetalle eivät ole täydellä järjellä varustettuja. Mitä typerämpi ohjelmanumero, sitä enemmän katsojia. Ymmärrän toki, että halutaan katsoaa surmanajoa tai stripteasea, mutta se menee yli ymmärryksen, että Fiat-traktoreja myyvän Työvälineen "Ellei pyörä vedä, se jarruttaa" -show oli kyseisen näyttelyn suurin vetonumero.

"Tulkaa katsomaan, kuinka Fiat nousee pystysuoraa seinää ylös!" Ja me tulimme. Mutta paskat se mitään pystysuoraa seinää noussut. Etupyörät nousivat hätinä, 1,3 metriä, mikä on täysin luonnollista, kun kyseessä on nelivetotraktori. Olin syvästi pettynyt. Luottamukseni ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja rehellisyyteen horjui vakavasti ensimmäisen kerran.

En pitkästytä teitä, rakkaat lukijat, enempää tylsillä maatalousnäyttelymuistoillani. Todettakoon, että nostin ko. aiheen esille lähinnä sen takia, että tiedän Olavi Letkulla olleen useita, jopa riettaita elosteluja Zetor-traktoreiden ohjaamoissa maatalousnäyttelyissä. Mutta annetaan Olavin itsensä kertoa niistä. Niin. Kunpa hän kertoisikin. Olavi, nämä asiat ovat täysin luonnollisia, kyllä niistä voi - ja pitää - puhua. Ei nuoruuden traumojen yli muuten pääse.

Me olemme kuulolla.

Tenho Liiteri

Tenholla taisi menna Triple secit päähän, kun laukoo blogilla vain osatotuuksia. Totta on se, että minä kyllä kävin ravintola Pikku Havannassa toiletissa. Sen sijaan tarkistin juuri rahalaitoksen sivuilta, että VISA-konttori on kuuliaisesti laskuttanut allekirjoittaneen tiliä melkoisella summalla kyseisen ehtoon juomingeista. Totta on myös se, ettei meillä kauaa nokka tuhissut kun muodon vuoksi kertasimme harvat naisseikkailumme.

Länsirannikon jääkiekkoon paneuduimme asiaan kuuluvalla paatoksella. Erityisesti meitä ilahdutti Vermuntilan Tempon edesottamukset. Myös Kurikan Ryhdin pääsy Suomi-sarjan karsintoihin ilahdutti meitä valtavasti. Valitettavaa on, että Ryhti meni eilen häviämään ensimmäisen pelinsä KoMu HT:lle 5-3, vaikka voitti kyseisen rupusakin harjoitusottelussa. Pinnoja ei liene luvassa tänäänkään, kun Kurikan Timber-hallissa vastaan luistelee HC Montreal Tampereen Tesomasta. Joukkueen nimenä tuo Montreal on kyllä tosi typerä, nimikisan Ryhti kyllä voittaa 6-0.

Vanhat legendaariset ulkojääkamppailut olivat kyllä hienoja katsella. Nythän NHL:ssäkin on herätty nostalgia-tunnelmiin, kun yli 70000 katsojaa näki NHL:n ulkojääottelun. Olin kyllä oleellinen osa tuota kurikkalaisten huutosakkia entisaikoina. Tunturi pysyi ottelun ajan tiukasti jalkatuella katsomon takana. Se Tunturi ei muuten ollut mallia Automatic, vaan ihan poljettava ns. moottoripolkupyörä.

Tupakin poltto ravintolas on mukavaa. Tupakin poltto ravintolan ulkopuolella pakkaases on vittumaista ja vastenmielistä. Toki pitää paikkansa, että fleesen ja farskut saa laittaa tämän sortin kapakkiehtoon jälkeen pihalle tuulettumaan. Häviääpä pakaases sitte kaikki peevelin pölypunkit sun muut satiaaset samantein.

Maatalousnäyttelyistä muistan jostain syystä varsin vähän. Sen muistan, että entisaikoina suurempia tilaisuuksia oli tapana mainostaa lentolehtisiä pudottamalla. Monenlaisia tarinoita liikkui kakaroiden keskuudessa siitä mitä kaikkia yllätysvoittoja ja vapaalippuja näissä lentolehtisissä saattoi olla. Kuulemma joku oli voittanut lentolehtisestä löytämästään arvasta peräti matkan Lontooseen The Beatlesin konserttiin. Niinpä sitten kirmasimme pää kolmantena jalkana lentolehtisten perässä, aina kun niitä tiputettiin.

Kurikassakin oli kerran (ainakin) maatalousnäyttely joskus 60-luvulla. Näyttely pidettiin Kuulan Hanneksen pellolla siihen aikaan, kun Mäkitie oli lyhyt parin sadan metrin pätkä Havuluodon kaupalta Panttilaan päin. Asuin silloin siinä vieressä yhdessä harvoista Kurikan kerrostaloista. Erityisesti muistan uljaan rivistön Taarup-merkkisiä niittosilppureita ja sen pakollisen strip tease-vaunun, jonka kyljessä oli teksti "Reberbahn". No, sinne ei pikkupojilla ollut mitään asiaa, vaikka mieli tekikin. Mukavat hulinat tuo näyttely kuitenkin toi pieneen maalaispitäjään.

Hyvät ystävät, olin juuri ryyppäämässä Olavi Letkun kanssa. Juhlimme joulun päättymistä. Ja sitä, että olemme par'aikaa "talvilomalla". Vietimme nimittäin rattoisan parin, kolmen tunnin ryystämissession eräässä Turun Linnankadulla sijaitsevassa kodikkaassa juottolassa.

Muistelimme vanhoja naimareissujamme (siihen kului vain pieni tovi) ja kertasimme menneen vuoden tapahtumia. Samalla koplasimme hieman jo tulevaa. Join neljä isoa tuoppia Karhua ja yhden brandyn. Olavi joi neljä isoa tuoppia ja kuusi tupla-Jamesonia. "Jedes Sein Alles" - kullekin elopainonsa mukaan. Voin tunnustaa, että aivomme olivat tyhjät kuin tuo kaikille tuttu ontto, ruskeakuorinen pesäke, josta käkikellon käki ponnahtaa esille noin puolen tunnin välein.

Pöhnäsimme sellaisessa pubissa, jossa saa edelleen tupakoida. Valitettavasti, sillä kun saavuin ko. sessiosta kotiin - bussilla klo 22.25 - ei kukaan perheenjäsenistäni kuullut tuloani, mutta kaikki haistoivat sen. Niin väkevää oli Olleen polttama Pall Mall Strong. Jouduinkin korventamaan hellalla pannullisen nakkeja, jotta sain talvipompastani kumpuavan tupakinhajun sekoittumaan normaaliin kotitalous- ja paistinrasvan tuoksuun.

Kun kerran tupakasta tuli puhe, niin kerrottakoon, että Olavin lapsenkielessä tupakka on yhtä kuin "popekki". Siinä ajassa, kun Ollee jokelsi keuhkoihinsa pari popekkia, ehti allekirjoittanut tasatahtiin nostaa kätensä ylös ja tilata pöytään pari tasapökkää. Ja samalla tietenkin myös maksaa ne. Laskun tullessa pöytään Olavilla on yleensä kaamea "kakkahätä". Hän joutuu suorastaan kiirehtimään vessaan. No, pöytään jäänyt urhoollinen toveri tietenkin maksaa laskun. Johnny Rebb, that's me!

"Oltermanni" on kuitenkin sen verran letkeää ryyppyseuraa, että en viitsi natista aivan pienistä. Arvostan Olavia erityisesti siitä, että hän muistaa miltei prikulleen kaikki Länsirannikon alueen jääurheilutapahtumat vuodesta 1964 lähtien. Esimerkiksi sen, kuinka Kurikan Ryhti nuiji Pietarsaaren Athloksen kotijäällä 3-3 vuonna 1970.

Allekirjoittanutkin muistaa kyseisen tapahtuman kristallinkirkkaasti, sillä se oli ensimmäinen Tenhon koskaan näkemä jääkiekkomatsi. Vaikutus oli hetikohta suunnaton. Mahtoikohan Nikkoolan Minski tehdä kolmannen, tasoittavan maalin? No, joka tapauksessa neljäsataa kahjoa kurikkalaista huusi täysin palkein, että ho-hoo-ho-hoo! Mukana kovassa huutosakissa olivat Tenho, Talvitien Make ja Nikkoolan Jupe, hieman vanhempina Kunge, Salomaan Saku ynnä muut Pikku Osuuskaupan kulman nassikat. Olavi tiettävästi prääsäsi samaan aikaan pitkin Kurikan katuja - naisten kaarevat Triumph-liivit mielessään - uudella Tunturi Automaticillaan. Vasta myöhemmin Olleesta tuli KuRyn surullisenkuuluisa, mutta kuitenkin pidetty ja aina optimistinen joukkueenjohtaja.

Pikku pöhnä vetää näemmä nostalgiseksi. Annettakoon se tähän ikään (27 v.) ehtineelle miehille anteeksi. Sovimme muuten Olavin kanssa tänään, kaljoittelumme lomassa, että kumpikin meistä väsää tälle blogille lähiaikoina kirjoituksen aiheesta "mieluisin maatalousnäyttelymuistoni". Olavi lupasi aloittaa kirjoittelun. Hänen kirjoituksensa on luettavissa näiltä sivuilta hetikohta tammikuun alkupäivinä. Itse lupaan kertoaa muun muassa siitä, kun olin taikurin koekaniinina Lapuan maatalousnäyttelyssä vuonna 1965 (tai jotain) ja Fiat-traktoreiden osastolla kommentaattorina vajaata kymmentä vuotta myöhemmin.

Heippa rallallaa ja raippa hellalla!

Terveisin Tenho Liiteri