Vanaha kansa Kauhavalla tapaa usein sanua, "yrittänysiä ei laiteta" ja "harijootus teköö mestarin". Kyllä sinä Tenho kuomaseni kenties vielä joskus olet eteläisen Pohjanmaan yksi parhaista puutarhakeinun kokoajista. Tässä paino sanoilla kenties ja joskus. Tässä järjestyksessä.

Tenhon kokoama Tuulia puutarhakeinu

Mitä pingviineihin ja eskimoihin tulee, esitämme pitkästä aikaa kuva-arvoituksen tyyliin "Etsi viisi virhettä". Nämä kuvat on otettu eräässä eteläisessä eläintarhassa samassa paikassa minuutin välein. Toinen on Etelänavan pingviini ja toinen on sitä helposti ystävystyvää pohjoisempaa lajiketta. Mutta kumpi on kumpi? Hämmästyttävä yhdennäköisyys. Molemmat ovat kanta-astujia.

Olavi Letku kirjoittaa jälleen kerran (lukuun ottamatta Whittager-sekoiluja) täyttä asiaa. Suomalainen massaturismi on kaikin puolin kiehtova ja haastava aihealue. Aionkin jatkaa muutaman rivin tästä Olavin virittelemästä aiheesta kertomalla muun muassa eräästä episodista Istanbulin Ramada-hotellin lobbyssa sekä eräästä kaoottisesta eläkeläisporukan Terijoen-reissusta (jolle mielitiettyni kanssa kerran - alta kolmikymppisinä - erehdyimme mukaan).

Mutta en kuitenkaan nyt. Olen nimittäin tehnyt tänään sellaisen uroteon, josta palkitsen itseni muutaman tunnin kappakkareissulla. Itse asiassa taksi on jo tilattu porraspäähän. Kokosin nimittäin tämän päivän ja illan aikana Tuulia-nimisen metallirunkoisen puutarhakeinun, täysin omin käsin ja aivoin. Ja mikä ihmeellisintä keinu on nyt pystyssä ja siinä voi istua, jopa varovasti keinua. Ei kun viivana kapakkaan!

Mutta vielä muutama sana keväästä. Jäätelösesonki on alkanut, ja niinpä ostin tänään niin sanotun Eskimopuikon. Järkytykseni oli melkoinen kuin näin Eskimopuikon paperissa pingviinin kuvan. Olen aina ollut siinä luulossa - ja itse asiassa olen edelleen - että eskimot asuvat pohjoisnavan suunnalla ja pingviinit etelämantereella. Ovatko nyt menneet puurot ja vellit sekaisin, vai onko Tenho totaalisesti väärässä?

Mitä sanoo tähän Olavi Letku, joka syksyllä 1979 kelpuutettiin opiskelemaan maantiedettä erääseen Suomen arvostetuimpaan yliopistoon (ja uskokaa tai älkää, se on aivan totta).

Tenho Liiteri

Päivää väestöryhmät. Tänään on perjantai ja 13. päivä, onneksi ei ole sentään enää pitkäperjantai. Kuulun harmikseni siihen aika laajan kansanosaan, joka uskoo näihin hiukan mystisiinkin perinteisiin. Mustaa kissaa en ole vielä tänään tavannut, mutta pidän poskessa jemmassa kokolailla hyvää räkäklönttiä senkin varalta. Mustan kissan tavatessaanhan kuuluu oikean olkapään yli vipata keltteri niin kaus kun poskissa voimaa riittää.

Jostain syystä silloin kun on ollut perjantai ja 13. päivä, olen jostain selittämättömästä syystä varjeltunut suuremmilta onnettomuuksilta. Täytyypä heti koputtaa maalaamatonta puuta, vaikka sellaista nykyajan huusholleista enää vähempi löytyy.

Pääset paljon helpommalla, jos näihin et usko

Muistan elävästi vielä eräänkin Tenhon kanssa tekemämme ulkomaankirjeenvaihtokeikan Kanarian saarille joskus 90-luvun alkupuolella. Otsikoimme jutun sen aikaisen työnantajamme lehdessä näin: "Canary Islands - Känäri saaret". Olimme nimittäin jostain kumman oikusta saaneet päähämme tutkia suomalaisten ryyppäämiskäyttäytymistä kyseisellä saarella. Tuolloin hevostelin Tenholle, että meikäläisellä on vahvat luut, eikä koskaan ole ollut edes murtumaa missään, saati irtipoikki mikään paikka. Maalaamatonta puuta ei löytynyt ja seuraukset olivatkin sitten kohtalokkaat, mutta siitä tuonnempana.

Huomasimme koko lailla äkkiä, että saadaksemme autenttisen kuvauksen tuosta mesomisesta, täytyy itsekin olla tukevasti juovuksissa ja tunkea muiden matkalaisten menoon mukaan. Lomalentomme lähti Helsinki-Vantaalta lentoyhtiön ollessa joku käsittämätön LTU, mikä ei ainakaan tarkoittanut Laihian Työväen Urheilijoita. Muutama matkalle pyrkivä Elmeri torpattiin jo passitarkastuksesta kotimatkalle liiallisten pohjien vuoksi. Harmi, sillä menetimme jo juttukeikan alkuvaiheessa hyviä aiheita. Lentoaseman baarissa äijät vaikuttivat oikeinkin huumorismiehiltä. Kyllähän meitä nauratti kun toinen hoki koko ajan, että "Aha, onks Vilijoo näkyny".

Huojennuksemme oli suuri, kun huomasimme määrän korvaavan laadun. Örveltäjiä riitti koko koneen täydeltä. Tenhon ostaessa Valitut Palat- ja Kalle-lehtiä meille matkalukemisiksi lentoaseman lehtipisteestä, kuului kioskin takaosasta melkoinen rysäys. Joku kaatui pyörivän aurinkolasitelineen päälle ja totesi "Oho, sano Eemeli". Ja meillä kaikilla, paitsi kioskin pitäjällä oli niin pirun hauskaa.

Kone saatiin täytettyä kohtuullisessa ajassa. Kuvankauniit espanjalaiset lentoemännät saivat kuin saivatkin kaikille turvavyöt päälle. Lentämiseen tottumattomat suomituristit ottivat huikkaa pulloistaan, eihän sitä koskaan tiedä milloin on viimeisellä lennolla ja jos alas tullaan, niin mieluummin reippaasti kännissä.

Ruokatarjoilun alettua tuli capiiniin jännittynyt olotila. Huuto loppui ja puheensorinakin laski siedettävälle tasolle. Etupenkistä kuului pelonsekaista kuiskuttelua "Mitähän perkeleen välilihaa ne mahtaa tarijota, ei näistä etelänmaalaisista koskaa tiä, oliskohan pareet olla vaan syömäti". Tähän kokeneempi matkakumppani "Härkää se kuitenni on, kas niitä kun tulleepi sieltä ihan liukuhihnalta härkätaisteluloista, ne kun aina loppujen lopuksi tappaapi ne härät". Ruoka tuli ja se oli kanaa, jälkiruuaksi saatiin hedelmäsalaattia. Oikein oli hyvää.

Takanamme tilanne oli huonompi, hedelmäsalaatti puuttui herrasmiehen annoksesta. Siitäkös tämä Kauhavan Caballero äityi huutamaan "Hei tarijoolija, meikälääseltä puuttuu kiisseli!". Kun ei henkilökunta heti ehtinyt hätiin, meteli kävi kovemmaksi "Tuo ny saatanan vosu sitä kiisseliä tänne ja vähä äkkiä!" Kielivaikeuksien vuoksi lentoemäntä ei heti ymmärtänyt mitä lajitoverilta puuttui ja tilanne alkoi muuttua painostavaksi "Eksä ny näje, notta täs mun tassilla ei oo kiisseliä, kaikilla muillon kiisseliä". No, suomalainen matkailija ymmärtää toista suomalaista matkailijaa. Ympäri kabiinia nousi montakin kanssamatkustajaa, jotka lahjoittivat herralle hedelmäslaattinsa. Lentoemäntä naurahti "Oh, i'm sorry. I didn't know, that Fruit Coctail is Ciseeli in finnish. I'm so sorry that I can't describe how sorry I am".

Lento oli yölento ja perille Aeropuerto Las Palmasiin saavuimme aamuyöstä noin klo.5. Laskuhumalainen ryhmämme lapioitiin bussiin ja köröttelimme kohti Play del Inglesiä. Hotellin nimi oli Jardin Dorado(Kultainen puutarha). Heti receptionin oven ulkopuolella oli aika uskomaton näky. Yläkroppa paljaana vastaamme saapasteli kaveri jonka kansallisuutta ei tarvinnut arvailla. Alaosana oli kusenpolttamat erittäin perinteiset valkoiset pitkät kalsarit. Pystyssä pysyminen oli erittäin hankalaa, koska tasapainoa oli haittaamassa oikeassa kädessä litran pullo 60% Koskenkorva-Vodkaa. Ääntä lähti kuin niittosilppurista, mutta sanoista ei saanut selvää.

Majoituminen sujui mitenkuten ja opas kehoitti uupuneita matkalaisia hiukan lepäilemään, sillä puoliltapäivin hotellin allasbaarilla olisi tervetulotilaisuus, jossa kerrotaan muun muassa retkiohjelmista. Ja toki kaikesta muustakin vieraassa maassa tarpeellisesta tiedosta. Jaoimme Tenhon kanssa erittäin mukavan ja isokokoisen aparttementtoksen. Kiittelimme työnantajaa avokätisyydestä, koska tilaa oli viljalti. Purimme Remingtonimme matkatavaroista ja painuimme hyvin ansaituille nokosille. Olihan materiaalia juttumme pohjaksi jo yllin kyllin, vaikka olimme olleet maassa vasta muutaman tunnin.

Vekkari herätti meidät hyvissä ajoin tervetulotilaisuuteen. Puimme bermudat ja safaripaidat päälle ja kuin yhdestä suusta totesimme olevan hyvin aikaa kahviin ja Veterano brandyyn hotellin lobbybaarissa. Täällä tapasimme kaksi jo viikkoa aikaisemmin tullutta kahden viikon matkalla olevaa Loimaalaista veikkosta. Asiat olivat huonolla tolalla. Herrat olivat nimittäin vuokranneet edellispäivänä auton, Seatin paikallisesta autovuokraamosta nimeltä Happy Car. Auton vuokra oli ollut halpa ja muutenkin oli säästetty ja jätetty mm. vakuutukset ottamatta. Seatilla oli sitten miehekkäästi huristeltu oiken Las Palmasiin. Iltaa oli vietetty pitkän kaavan mukaan. Kuski oli juonut vain olutta, että pysyisi ajokunnossa, Cerveza Tropical oli maistunut. Tapastakin oli käyty syömässä. Sitten kun tuli kotiin lähdön aika, ei autoa ollutkaan löytynyt mistään. Tosin kadut ja autot olivat aika saman kaltaisia. Taksilla oli tultu ja vielä yöllä käyty tekemässä katoamisilmoitus Policia Municipalissa. Voi voi, totesimme me ja lähdimme allasbaarille.

Baarilla matkatoimisto tarjosi asiakkailleen Sangriaa ja pähkinöitä. Väkevämpääkin sai, mutta ne piti hakea baarimikko Pedrolta ja maksaa itse. Ohjelmassa oli joka päivä joku retki ja parhaina päivinä jopa kaksi. Heti samana iltana oli Antonion sikajuhlat läheisessä rantaravintolassa. Panimme merkille, että kun maksoi 150 markan maksun, olisi ruuan lisäksi rajaton määrä juomia tarjolla "ilmaiseksi". Sama ilmiö tuntui olevan kaikissa retkissä, kun maksat retken, saat juomat "ilmaiseksi" Loistava markkinointikikka joka meni suomalaisturistiin kuin kuuma veitsi ilmajokiseen kirnuvoihin.

Ilmoittauduimme tietenkin Antonion bileisiin. Ilmoittauduimme toki ostosretkelle Las Palmasiin, emme tahtoneet kokea samanlaisia kauhunhetkiä, kuin tapaamamme autonvuokraajat. Saarikierroksista jätimme toisen väliin, mutta Flamengo-tanssia halusimme ilman muuta mennä katsomaan. Iltaretki ruokineen ja "ilmaisine" juomineen historialliseen linnaan, missä oli turnajaiset jäi meiltä väliin, koska Tenho tiesi ettei alueella pitäisi kovin historiallisia linnoja oleman. Sen sijaan ilmoittauduimme viimeisen illan retkelle Sioux Cityyn, missä "aidot intiaanit ja lännenmiehet pitivät showta. No, jokainenhan tietää, että intiaanit ovat alun alkaen Kanarian saarilta lähtöisin.

Retkillä oli aika reipas meininki. Osallistuimme toki Tenhon kanssa itsekin näitten "ilmaisten" drinkkien nauttimiseen, olihan työnantaja ne maksanut. Antonion vartaassa paistettu sika oli hyvää ja kyytipoika vieläkin parempaa. Tenhon järjestelmäkamera, työnantajan Canon tallensi oivia kuvia kauniista saaresta ja riehakkaasta matkaseurueesta. Remingtonit napsasivat joka päivä. Kovista kankkusista huolimatta piti saada tinki täyteen. Mitä ei ehditty tai jaksettu kirjoittaa, luettiin sanelukoneelle. Las Palmasista ostimme asiaankuuluvaa kultaketjua, niin kaulaan kuin ranteisiinkin. Metritavaraa, mutta "aitoa kultaa". Rouvat Letku ja Liiteri saivat tuliaisina "aidot" Diorin huivit sekä tietenkin hajuvettä ja vaasit. Tuon ajan viinakiintiöt eivät antaneet myöten edes likööripullon vientiä, emmehän olleet mitään salakuljettajia.

Matkan puolivälissä saattelimme jo tutuiksi käyneet ryhmämatkalaisemme retkelle "historialliseen" linnaan. Kun bussi oli lähtenyt, kysyin receptionin Andrelta, kuinka vanha tuo linna oikein on? Andre nauroi partoihinsa ja kertoi "Five years, mister, five years, very old castle". Menimme Tenhon kanssa huoneistomme parvekkeelle istuskelemaan ja ihailemaan auringonlaskua. Uima-altaaltakin oli väki poistunut. Rauhaa kesti vain hetken aikaa, kun yläkerroksesta alkoi kuulua kiroilua, kolinaa ja meteliä. Kurkotimnme oikein katsomaan mikä siellä oikein oli hätänä. Ehdimme juuri vetää päämme pois, kun ylähuoneistosta lensi nojatuoli uima-altaaseen. Sitä seurasi toinen nojatuoli ja kohta perään vielä sohva. Jälkeen päin kuulimme, että kaksi huoneistossa majaillutta tamperelaismiestä saivat sakkojen ja korvausvaatimusten lisäksi häädön hotellista. Tilanne oli kuulemma aika hankala, koska lomaa oli vielä viikko jäljellä. Asumusta ja pesetoja vain puuttui, kuinkahan pärjäsivät.

Illemmalla seurueemme saapui "historiallisesta" linnasta hyvällä tuulella ja tukevasti juovuksissa. Eräs turkulainen pahoitteli, että emme olleet mukana, koska turnajaiset linnassa olivat erittäin hauskat. Homma oli mennyt suurin piirtein niin, että paikalla oli neljä "ritaria" hevosineen ja tämä nelikko oli puettu eri väreihin. Meidän ryhmämme oli jaettu sitten neljään eri osaan ja jokaiselle ryhmälle oli nimetty oma ritari ja annettu ritarin väriä vastaavat liput jokaiselle. Turkulainen oli kannattanut sinistä ritaria, mikä kuulemma sopi oikein hyvin, koska Turun vaakunassa on paljon sinistä väriä. Sitten ritarit alkoivat kilvoitella erilaisissa ritareille sopivissa turnajaislajeissa. Voittaja kussakin lajissa määräytyi kuulemma sen mukaan, kenenkä ritarin väreissä olevat kannustajat huusivat ja heiluttivat lippuja kovempaa. Yksinkertaista ja hauskaa. Ruoka oli kuulemma hyvää ja "ilmaista" viinaa riittävästi. Linnakin oli ollut todella hieno ja vanha.
Paljosta olimme siis Tenhon kanssa jääneet paitsi. Tästä äkämystyneen' päätimme pitää omat "turnajaiset" ja esitimme seurueellemme hotellin lobbybaarissa Tiernapojat alusta loppuun. Pitivät meitä hieman erikoisuuden tavoittelijoina ja oikeassa olivat.

Kaikki hauska ja hyvä loppuu aikanaan, sellaiseksi tämä maailma on rakennettu. Koitti viimeinen ilta ja retki Sioux Cityyn. Aitoja intiaaneja, oikeita Cowboyta ja ennen kaikkea saluunassa "ilmaista" viinaa. Paikka oli todella suosittu, intiaanikylän parkkipaikalla oli kymmenittäin turistibusseja. Joku ryhmästämme jo pelkäsi, mahtaako siellä viina riittä, oli meinaan sen verran paljon porukkaa. Kyllä se riitti, eikä mitään limiittiä ollut. Oikein härkä oli pantu vartaaseen ja sitäkin riitti. Rodeoarenalla oli mahtava meininki. Intiaanit ratsasti ja ulvoi intiaanihuutoaan. Cowboyt esittelivät taitojaan lassoten milloin vasikkaa, milloin aasintamman varsaa. Meininki oli todella kansainvälistä ja ennen kaikkea, saluunasta sai sitä "ilmaista" viinaa mielin määrin.

Sioux Cityn saluuna

Kylläisinä ohjelmasta ja tarjoilusta valuimme kohti parkkipaikkaa, missä bussit odottivat. Aikaa lähtöön oli enää muutama minuutti, kun virtsarakkoni kertakaikkiaan ilmoitti olevansa koko lailla täynnä. Ilmoitin huomiostani Tenholle ja hän herrasmiehenä lähti kuselle myös. Menimme hiukan sivummalle aivan parkkialueen reunamille. Parkkialue oli koristeltu isoilla ruukkupalmuilla. Tässä kohtaa meikäläisellä tapahtui se niksahdus. Jostain käsittämättömästä syystä katsoin asiaksen kiivetä tuollaiseen toista metriä korkeaan ruukkuun. Suomalainen mies oli tottunut päästelemään puuta vasten. Ei siinä mitään, toimitus kesti kauan, mutta sujui asiallisesti. Sitten kuulin vähän kauempaa Tenhon äänen "Onkohan tuo meirän linija-auto ku on tua lähärös". Siitä paikasta minä ponkaisin juoksemaan äänen suuntaan. Olin vaan unohtanut olevani ruukussa. Kuului kolme pamahdusta ja sitten olin maassa jalka lievästi sanottuna tuhannenvitunpaskana.

Tenho toimitti minut paikalliseen Centro Medicoon, missä röntgenissä todettiin kintun olevan kolmesta kohtaa poikki, ei siis murtunut, vaan poikki. Siinä ruukussa oli nimittäin sellainen sisäänpäin kääntyvä reunauloke, jonka taakse toinen mono jäi muun kropan jatkaessa menoaan. Sain valita naulataanko jalka Kanarialla vai kipsataanko ja leikataan suomessa. Tulin Suomeen ja ruuvattiin, kuulostaa paremmalta kuin naulaaminen. Kyllä me se juttukin tehtiin, oikein oli työnantaja kehunutkin. Näin Tenho kävi minulle sairaalassa kertomassa.

Se on hyvä olla sitä höyläämätöntä puuta aina lähettyvillä. Kun ei koskaan tiedä, milloin sitä tarvitsee. Hei, olkaa varovaisia siellä!

ps. Kutsun tätä tapahtunutta lapsellisen miehen tragediaksi saman nimisen italialaisen elokuvan mukaan. Meikäläiselle on sattunut kaikenlaista muutakin, minkä voisi nimetä samalla otsikolla.