Uuslukutaidottomuushan on yksi nykypäivän kansankynttilöiden suurimpia huolenaiheita. Siksi olenkin erittäin huolestunut siitä, että oppinut kollegani Tenho Liiteri sortuu tähän vaivaan. Tenho peräsi viimeisessä kirjoituksessaan kommenttejani ja kokemuksiani maatalousnäyttelyistä, nyt jo toistamiseen.

Pyydän saada huomauttaa, että jo lähes kuukausi sitten (6.1.) laitoin vaatimattoman maatalousnäyttelytietämykseni julkisesti näkyville: "Maatalousnäyttelyistä muistan jostain syystä varsin vähän. Sen muistan, että entisaikoina suurempia tilaisuuksia oli tapana mainostaa lentolehtisiä pudottamalla..." Olipa tuota kirjoitustani joku peräti kommentoinutkin. Kommentin mukaan muistikuvani olivat varsin oikeen osuneita. Laitanpa tähän alle vielä kuvan Kurikan maatalousnäyttelyistä löytämästäni ja talteenottamastani Taarupin niittosilppurimainoksesta.

Ehkäpä tämä meni Tenholta ohi näiden tietotekniikkamurheiden vuoksi ja siksi tapaus menköön näinkin pienellä korjauksella arkistoon. Huolimatta agraaripohjaisista sukujuuristani, ovat kokemukseni maatalousnäyttelyistä valitettavan vähäiset, eikä meikäläisellä ole juurikaan lisättävää edelliseen osioon.

Kiitos vaan Tenho siitä tarjoamastasi Gammel Danskista. Mainostamasi juoman erinomaisen hyvä kaikenparantava vaikutus loppui seuraavana aamuna, kun jouduin eto-tyyppisen komplikaation vuoksi vierailemaan toiletissa luvattoman monta kerttaa.

Niin mukavia kun kreikkalaiset keskimäärin ovatkin, niin jostakin syystä juuri autonvuokrausalalle on ajautunut vähemmän mukavaa sakkia. Itselläni nimittäin on aivan samanlaisia kokemuksia eri puolilta Kreikkaa. Joku vuosi sitten olimme Pohjois-Kreikassa ja tilasimme vuokra-auton etukäteen matkatoimiston kautta. Homma vaikutti hyvältä, koska Kassandran parempi autovuokraaja lupasi toimittaa menopelin ihan hotellin pihaan asti naapurikylä Afitokseen. Aivan kuten Tenhokin, olimme päätyneet nelioviseen Renault Clioon.

Mutta mitä paskaa, Georgios taluttaa paikalle kaksiovisen Renault Twingon! Minähän pillaustuin moisesta, mutta krökö vaan toisteli samaa lausetta "It's a same car". Ja minä naama punaisena takaisin, että "It's not Clio". Paukapää hyppäsi autoonsa ja kuovitti paikalta.

No, onneksi auto oli vuokrattu matkatoimiston kautta, joten soitin saman tien oppaalle, että teeppä asialle jotain. Parin tunnin päästä opas sitten soitti, että voin käydä vaihtamassa matopurkin Clioon. Pientä jäynää siinäkin oli. Sanoivat, ettei sitä ole vielä siivottu, mutta seuraavana päivänä sen saisi siivottuna. Kun menopeli ei ollut kauhean ruokottomassa kunnossa, otin sen ja siivosimme sen itse. Yrittivät piru vie huijata vielä yhden päivän pois vuokra-ajasta.

Täytyy kyllä sanoa, että kyllä vaan Clionkin kanssa mentiin välillä aika pienellä vaihteella. Tarkkana tosiaan saa olla, vuoristoteillä. Paikallisilla tuntuu kaikki olevan vähän herran hallussa liikenteessä. Tätä todistavat lukuisat liikenteessä kuolleiden muistoalttarit teiden varsilla. Ei niin loivaa mutkaa, etteikö vähintään yksi "telkänpönttö" olisi sitä koristamassa.

ps. Hourunkoski-kirjoitus, mihin Tenho kirjoituksessaan viittasi, on viittä vaille valmiina arkistossa ja ilmestyy tänne blogille pian (ainakin ennen joulua).

Eipähän oo näkyny O. Letkun Lapua-kirjoitusta tällä sivulla, eipähän oo. No, ehkä Olavi saa jotakin pientä änttiin vielä ennen joulua...¨

No, asiasta toiseen. Tulipahan tosiaan käytyä Kreikassa, tarkemmin sanottuna Korfun saarella. Siellä on jumalattoman kaunista ja käsittämättömän vuoristoista. Ja lisäksi 10 000 tavernaa, joista kaikista saa mainiota Mythos-olutta & lihaisaa pastitsadaa. Halvalla.

Korfun saarella kaikki on vehreää, toisin kuin yleensä Välimeren rannoilla. Se johtuu siitä, että Korfulla sataa muulloin kuin kesällä lähes yhtä paljon kuin Suomessa. Eli suoraan sanottuna kuin esterin perseestä.

En tarvinnut Kreikassa Heikki Kovalainen T-paitaa, vaan olisin tarvinnut Harri Rovanperä -paidan. Europcar-vuokraamo oli nimittäin vaihtanut vaivihkaa ja melko pottumaisestikin Renault Clion Skoda Fabiaan. Mikä hirvittävä vahinko. Skoda Fabia nimittäin on luvattoman laiska auto. Ykköstä piti lykätä pesään heti, kun tuli vähänkin jyrkempi vuoristotie. Kakkosella ajelin silloin, kun vanha kunnon Ford olisi ponkinut hulppeasti eteenpäin viitosvaihteella.

Etsi viisi virhettä

Vieläkin kuulen korvissa sen epätoivoisen, masentavan Skoda-ulinan, joka kuului konepellin alta aina, kun lähdettiin serpertiinitietä ylöspäin. Kerran oli käydä niinkin, ettei Fabia meinannut ykköselläkään jaksaa vetää nelihenkistä seuruettamme uimarannalta ylös vuoristotielle. Ja jumantsuka, auto oli vuokraamon toiseksi kalleinta kategoriaa. Mitähän se halvin kategoria mahtoi pitää sisällään? Kolmipyöräisiä invamopoja?

Mutta kuitenkin, sanoisin että vuokra-autoilu on oivallinen tapa tutustua hienoon Korfun saareen. Kunhan vain varautuu siihen, että pari kertaa päivässä joku Dimitrios tulee mutkan takaa suoraan päin, kun ohitus on mennyt "vähän" pitkäksi. Ja kun vielä varautuu siihen, että yleensä ranta-tavernoissa ei ole vessapaperia, eikä vessan ovea saa millään ilveellä lukkoon. Muuten kaikki on ko. saarella aivan niinkuin pitääkin. Ihmiset eritoten mukavia ja auttavaisia.

Ja huom! Eilen illalla klo 21 Korfun lentoasemalla oli 26 astetta. Turun lentoasemalla pari tuntia myöhemmin 12 astetta. Ei ihme, että täällä pohjoisessa aika ajoin otetaan häppää lämmikkeeksi. Mukavaa lauantai-iltaa!

Toivoo Tenho Liiteri

Kyllä yksinkertaista on helppo jymäyttää. Todettakoon tämä johdannoksi tulevalle.

Neloskanava esittää kesän kunniaksi suuren penis-trilogian: kolmiosaisen sarjan, jonka pääosassa on miehinen sukuelin eli ns. nahkafagotti, kaikessa komeudessaan ja surkuhupaisuudessaan. Ohjelman sisältö on suunnilleen se, että erilaisia peniksiä heilutellaan, venytellään ja leikellään kameran edessä.

Katsoin puolella silmällä pari päivää sitten yhden jakson. Puolella silmällä siksi, koska en jumalauta voi sietää Nelosen perverssiä pakkomiellettä kuvata lähes päivittäin verisiä kirurgisia toimenpiteitä sekä matojen ja torakoiden syöntiä. No, työpaikan rouvilla riitti joka tapauksessa seuraavana aamuna keskusteltavaa aamukahvipöydässä.

Mutta mennäänpä asiaan eli siihen, mikä on aidon asian ja väärennöksen ero. Otetaan tarkasteluun vaikkapa silikoonirinnat tai kirurgisesti suurennettu "heppi". Esimerkiksi silikooneista näkee kilometrin päähän, että kyse on väärennöksestä. Pidennettyjä jaltex-peniksiä en ole onneksi nähnyt lähietäisyydeltä, mutta voisin kuvitella, että jotain luonnotonta sellaisissakin vempaimissa on. Ehkä samanlaista omituisuutta kuin geelillä paksunnetuissa ylähuulissa. Sitä paitsi, televisiossa kerrottiin, että erektiokulma laskee huomattavasti kun penikseen pumpataan vieraita täyteaineita. Joku nuori mies, jota haastateltiin, oli kuitenkin sitä mieltä, ettei sillä ole väliä, kun hänen kulmansa on niin pirun jyrkkä. Odottakoonpa 35 vuotta.

Luonnollisesti

Mikä ihmistä kaikessa tällaisessa feikissä kiehtoo? Minkä takia moni haluaa laminaatin, vaikka jokainen ymmärtää, ettei se ole oikeaa puuta, ja syykuviotkin toistuvat koko ajan samana? Miksi nuori mies pistää vanhaan Skodanromuunsa ralliratit, spoilerit ja aluvanteet ja pidentää vielä helmoja - eihän se itse auto siitä muuksi muutu. Kyse on kuulkaas psykologiasta. Kun oikein paljon uskoo, toivoo ja kuvittelee, niin yhden tähden Jallukin alkaa maistua Curvoiserilta.

Olavi Letkun lempiaihe on makkara. Tuhannet kerrat hän on paasannut nimenomaan siitä, että makkaraan ei saa laittaa salakavalasti siipikarjanlihaa. Jos laitetaan, niin makkara ei ole enää real thing eikä ainakaan Käriste isolla K:lla. No, perhana soikoon, ruisleipäänkin laitetaan nykyisin venhää, siirappia, hiivaleipäjauhoja ja kaiken maailman lestyä. Kohta kai rautakankikin tehdään muovista.

No niin. Tulipahan taas paheksuttua. Täsmennettäköön lopuksi, että jos joku haluaa pidentää klinunsa tai suurentaa rintansa, niin se on tasan tarkkaan kunkin oma asia. Tenho ei moiti eikä moralisoi. Mutta hei, kannattaa kumminkin tsekata, mitä sillä rahalla oikeasti saa - ja mitä ehkä menettää. Puoliveltto alakulma varsin isollakin vehkeellä voi olla kaikin puolin kenkku juttu ja saada ennen pitkää lerpalleen myös suupielet.

Tenho Liiteri

Lottopallot pyörivät Suomessa ensimmäisen kerran tammikuun 3. päivä 1971, siis reilut 36 vuotta sitten. Tuosta päivästä alkaen tai tietysti jo hiukan aikaisemminkin olen ollut täysin vakuuttunut siitä, että loton täysosuma osuu kohdalleni, kunhan vaan sinnikkäästi jätän kuponkia asiamiehelle.

Enpä taida olla tunteineni tässä maassa aivan yksin, korjatkaa jos olen väärässä. Olin tuolloin melkein 15 vuotias koltiainen ja lapsellisuuttani kuvittelin, että jos pelaan joka kierros saman rivin, täytyy täysosuman pätkähtää kohdalleni mieluumminkin ennemmin kuin myöhemmin. Eipä ole vielä näkynyt.

Joku muka viisaampi yritti kerran väittää, että ei se todennäköisyys niin mene, koska joka kierros on erilainen ja todennäköisyyksiä pitää laskea kierroksittain. Vanhoja ei muka muistella. Kirjaviisautta sanon minä ja haistatan pitkät paskat moisille älyköille ja teoriahombreille.

On tästä todisteitakin ja vieläpä omakohtaisia, tosin ei täysosuman muodossa. Mutta kerran 80-luvulla, kun vielä opiskelin Turussa nykykirjallisuutta ja estetiikkaa, oli rahat kertakaikkisen finaalissa. Viimeiset pesoni olin pemottanut lauantaiehtoolla Hämeenportissa, eikä lisärahoitusta ollut näköpiirissä. Joskus 7 aikaan aamusta haahoilin Kauppatorilla seuranani muutama nakkipapereita nokkiva lokki ja tyhjä lompakko, mistä lie jorosta olin tulossa. Rahaa oli juuri ja juuri bussilippuun. Odottelin pysäkillä onnikkaa kun huomasin torikioskin seinässä tuoreet lottonumerot ja a'vot, siinähän oli 5 oikein. Siitä paukahti rahaa lähes 300 markkaa, millä rahoitti taas kummasti kulttuuriopintoja Hämeenportissa.

No, tuohon esihistorialliseen aikaan ei rahoja saanut samantien, vaan niitä piti odotella hyvän aikaa. Tuo kaitselmus kuitenkin vahvisti uskoani tuon saman lottorivin ylläpitämiseen, kyllä se isokin voitto sieltä vielä kolahtaa. Varmuuden vuoksi tätä samaa riviä tai sen muunnelmaa pitää tietenkin harrastaa myös Viking lotossa.

Olin kerran Tikkurilan Heurekassa, hieno paikka. Siellä on lottokone johon voi syöttää oman onnenrivinsä ja kokeilla montako täysosumaa kierroksella olisi jos se rivi sattuisi kohdalle. Ennen kuin syötin numeroni masiinaan, katsoin tarkkaan ympärilleni, ettei kukaan pösilö vain lunttaa riviäni ja tule osingoille. Olin oikein tyytyväinen kun kone ilmoitti, että rivilläni sattuisi vain yksi täysosuma. No, tuolla viikolla ei tärpännyt.

Tänään on taas lauantai ja rivi vetämässä. Mitähän kaikkea niillä voittorahoilla oikein tekisi. Suomen painiliitto saisi tietenkin osansa mutta toki mualimaakin pittäis kahtella.

Joku kyynikkö voi tietysti laskeskella kuinka paljon markkoja ja euroja tähän voitonkalasteluun on 36 vuodessa kulunut ja mitä moinen summa olisi tuottanut sijoitettuna vaikkapa Nokian osakkeisiin. Itse en sellaiseen sorru, onhan kysymys pelkästään satsauksesta tulevaisuuteen, niinkuin rahaa laittaisi pankkiin.

Ennen vanhaan Lotto oli viihteellisempää, koska oli Lottotyttö Hilkka Kotamäki. Hänellä oli vähintäänkin yhtä lyhyt minihame, kuin nykyisillä euroviisuedustajilla. Hilkka oli kova vetonaula mm. juhannusvalvojaisissa. Häntä suositumpi ei ollut aikoinaan kuin Virginialainen.

Lottotyttö Hilkka Kotamäki ja Virginialainen Keimolan Juhannusjuhlissa

Hetken ajattelin, että paljastaisin rivini tässä blogilla, mutta onneksi tulin järkiini. Ei kai sitä nyt etukateen pidä hyviä rahoja jaella.