Meikäläinen oli viime viikonloppuna parinkymmenen vuoden tauon jälkeen taas tilaisuudessa poiketa germaanien pääkaupungissa Berliinissä. Ensimmäinen reissu oli vanhan presidentin aikaan 80-luvulla ja silloin nimenomaan Itä-Berliinissä. Päinvastoin kuin Tenho, joutui meikäläinen toki reissaamaan omalla kustannuksellaan.

Ensimmäisellä matkalla saavuimme Maisterin kanssa jugoslaavialaisella express-junalla Prahasta Ost-Banhoffille aamulla ennen sianpieremää. Vaikka kello oli vasta 5.30 aamulla, näkyi punatiilisen asemaravintolan ristikkoikkunoista valoa. Siellä jo ensimmäiset ossiet vetivät pilsneriä vapisevin käsin viikset vaahdossa. Sinne vaan jonon jatkoksi, emme viikon pivnice-maratonin jälkeen juurikaan poikenneet alkuperäväestöstä.

Itä-germaanien rahaa meillä ei ollut, mutta sentään jokunen D-markka. Kysyimmekin tiskillä tyhmänä, missä niitä voisi vaihtaa. Baarin rouvalla naama levisi iloiseen hymyyn ja hän totesi meille ystävällisesti, että ei mitään hätää, D-markka käy oikein hyvin molemmin puolin muuria. Siinäpä ei auttanut muuta kuin tilata pilsneriä ja aamiaista. Hiukan se vitutti, kun oli tsekeissä ja Puolassa tottunut pimeällä rahan vaihdolla saamaan hyvät rahat. Vaihtorahat tuli tietenkin itävaluutassa. Onneksi oleskeluaikamme oli määritelty transit-viisumissa vain yhden päivän mittaiseksi. Ruoka oli rasvaista ja olut kelvollista.

Ruuan ja oluen suhteen tilanne on kaupungissa pysynyt vakaana. Eipä tarvitse enää ihmetellä, mistä suomalainen ruokakulttuuri on kotoisin. Tilasitpa mitä tahansa, oli lautasella joka tapauksessa viisi nyrkinkokoista keitettyä kokoperunaa. Liha oli rasvaista ja olut edelleenkin hyvää. Jos nyt jossain tingittiin, niin salaatin määrässä.

Mahtaakohan missään muussa kaupungissa olla niin paljon haamuja eri aikakausilta kuin Berliinissä? Jotenkin tuntui siltä, että menitpä minne tahansa, niin Adolf-setä, Heinrich-setä, Eric-setä, Otto-setä tai vaikkapa Wilhelm-setä vilkutti jossain kulman takana ihan vaan kertoakseen, että eivät he oikeasti ole kaupungista minnekään poistuneet. Niin, ja Ulrike-täti on vieläpä ihan oikeasti hengissä.

Onhan Berliinissä kirkkoja, museoita ja palatseja siinä kuin muissakin suurkaupungeissa. Kun pinta-alaa on kahdeksan kertaa niin paljon kuin Pariisissa eli 880 neliökilometriä, meinaa matkailijalla tulla uskon puute. On pakko keskittyä oleelliseen, haamuihin.

Muuri eli "mauren" oli tietysti hyvä aloitus. Kunhan ensiksi keksi sen, ettei Berliinissä kukaan puhu muurista vaan se on East Side Gallery. Junalla vaan taas Ost-Banhoffille ja se jäljellä oleva pätkä näkyy heti ovelta. Nimi Olavi piti tietenkin tavan mukaan raapustaa muuriin tuhansien muiden jatkoksi.

DDR-museo olikin sitten meidän herraseurueen ainut museokohde. Tulipahan siinä samalla silmäiltyä Berliinin katedraaliakin Spree-joen yli noin muodon vuoksi ulkoapäin. Siellä oli sitten kiva naureskella kuinka joidenkin elämää yritettiin tehdä hankalaksi 4 vuosikymmentä. Kulutustavaroita kun katseli, eivät ne loppujen lopuksi niin hirveästi suomalaisista vastaavista tuon ajan tuotteista poikenneet. Pakollinen Trabant-pienoismalli kuului tietysti ostaa. Tosin ei niitä alkuperäisessä Trabant-pienoismallikombinaatissa ole enää aikooihin valmistettu. Sama pätee varmasti pussitettuihin muurinpalasiin. Nykyinen alkuperä lienee jossain Aasian suunnalla. Mutta ainahan matkailijaa on jymäytetty.

Oikein ossie-orientoitunut turisti olisi tietysti käynyt vielä Treptowin puistossa ihmettelemässä Neuvostoliiton muistopuistoa ja Stasimuseota, entistä Stasin pääkonttoria Ruschestraßella. Mutta rajansa kaikella.

Haamugalleriaa olisi voinut jatkaa käymällä Sachsenhausenin keskitysleirissä tai vaikkapa osallistumalla 3. valtakunta -kävelykierrokselle, millä kohteista on oikein runsaudenpulaa, kuulemma. Mutta ei, äijät ovat äijiä ja yksi museokohde per reissu saa riittää. Täytyy keskittyä oleelliseen: Wir mussen bier zu trinkken und currywurst zu essen und... niin kyllähän se on mukava pienessä sievässä seurata kun pulleat saksalaiset kädet napsaavat oluttuvassa tahtia nahkahousun punttiin juomalaulujen tahdissa.

Wir war immer in einen kleinen schwipst! Perkeleesti on kerakkeita saksalaisten kielessä.

Trink, trink, Brüderlein, trink,
lass doch die Sorgen zu Haus!
Trink, trink, Brüderlein, trink,
zieh doch die Stirn nicht so krauss!
Meide den Kummer und meide den Schmerz,
dann ist das Leben ein Scherz!
Meide den Kummer und meide den Schmerz,
dann ist das Leben ein Scherz!

Viime päivien valtakunnallinen ykköspuheenaihe on ollut suomalaisten DDR-suhteet. Erityisesti on pengottu yhteyksiä Itä-Saksan pahamaineiseen Stasi-tiedustelupalveluun.

Penkomista tosiaan riittää, etenkin poliitikkojen edesottamuksiin liittyen. Mutta kyllä toimittajienkin porukoissa oli takavuosina monenlaista rähmällään oloa.

Vuoden 1986 keväällä sain kyseenalaisen kunnian matkustaa Itä-Saksaan Interflugin eli DDR:n valtiollisen lentoyhtiön ja matkatoimiston vieraana. Kyseessä oli eurooppalaisille toimittajille järjestetty matka, johon suomesta osallistui kymmenkunta journalistia.

Pääsin reissulle mukaan puolivahingossa erään Koivistonkylältä kotoisin olevan, matkatoimistossa työskentelevän kaiffarin avustuksella.

Runsaan viikon mittainen reissu oli kaikin puolin antoisa. Varsinkin sikäli, että ruokaa ja viinaa kannettiin pöytään aivan tolkuttomia määriä. Interflug tarjosi kutsumilleen toimittajille kolme viiden ruokalajin ateriaa päivässä. Lisäksi tietenkin snapsit, viinit, oluet ja drinkit.

Näin toimittajat pysyivät hyvällä tuulella ja välittivät lukijoilleen juuri niitä näkökohtia, joita saksalaisisännät halusivat läntisiin naapureihinsa viestiä.

Buchenwaldin keskitysleirillä kuultiin kauheuksista, joihin "länsisaksalaiset" olivat sodassa syyllistyneet. Sitten olikin jo aika laskeutua Weimariin syömään hyvät pihvit. Kun pidettiin kiirettä, ehdittiin illaksi Karl-Marx Stadtiin ihailemaan maailman suurinta Marxin pronssipäätä.

Onneksi hotellin televisiosta tuli samaan aikaan Suomi-Puola -jääkiekkomatsi.

Missään muualla en ole nähnyt niin jumalattoman isoja lihapullia kuin Buchenwaldin keskitysleirin ruokalassa. Ne olivat suunnilleen käsipallon kokoisia. Koulusta retkellä olevat itäsaksalaispojat mutustelivat niitä autuas ilme kasvoillaan.

Ihmettelin heti ensimmäisenä päivänä sitä kuuliaisuutta ja täydellistä kritiikittömyyttä, jolla eri maiden toimittajat ottivat vastaan kaiken sen markkinapuheen, jota saksalaisisäntämme suinkin kehtasivat suoltaa. Sain muutamilta suomalaisilta kommunistitoimittajilta isälliset nuhteet, kun rohkenin hiljaa epäillä, ettei kulissien takana kaikki ollut yhtä auvoista.

Suomalaisista osanottajista kriittisimmän jutun kirjoitti Iltalehden toimittaja. Hänen aiheenaan oli Palast-hotellin solariumi.

Vierustoverini, joka oli reissussa SAK:n mandaatilla, kirjoitti koko matkan aikana vain viisi sanaa. Saksalaisisäntien tarjottua meille linja-auton jääkaapista neljä, viisi tasapökkää hän naputteli sylimikronsa ruudulle otsikon: ”Vieraana työläisten ja talonpoikien valtiossa”.

Sitten oli taas aika sammuttaa janoa.

Tapasimme matkalla myös suomalaisten tiedotusvälineiden Itä-Berliinissä toimivia kirjeenvaihtajia. Enimmäkseen he olivat vasemmistotaustaisia kokeneita helsinkiläisjournalisteja.

Stasi-agenteiksi heistä ei kuitenkaan olisi ollut. He nimittäin suhtautuivat DDR-järjestelmään terveen vihamielisesti - ja samalla äärimmäisen huvittuneesti.

Mukava matka kaiken kaikkiaan. Antoisin oli päivä, kun muut lähtivät Potsdamiin ja allekirjoittanut teeskenteli olevansa oksennustaudissa. Se oli ainoa keino päästä omin päin kiertelemään Itä-Berliinin takapihoja.

Sairastamiseen ei muuten meinannut saada lupaa millään. Jostakin ylhäältä oli määrätty, että porukan on ehdottomasti pysyttävä kasassa. Jonkinlaisena matkanjohtajana oli harmaaviiksinen vanha DDR-mulkku, joka vahti haukan lailla jokaisen länsitoimittajan pienintäkin liikettä.

Pari viikkoa matkan jälkeen saimme kaikki kutsun Itä-Saksan suurlähetystöön Helsinkiin. En mennyt, vaikka tuskin siitä vielä olisi joutunut ikuisiksi ajoiksi Stasi-listalle Supon kassakaappiin.

Tenho Liiteri