Uuslukutaidottomuushan on yksi nykypäivän kansankynttilöiden suurimpia huolenaiheita. Siksi olenkin erittäin huolestunut siitä, että oppinut kollegani Tenho Liiteri sortuu tähän vaivaan. Tenho peräsi viimeisessä kirjoituksessaan kommenttejani ja kokemuksiani maatalousnäyttelyistä, nyt jo toistamiseen.

Pyydän saada huomauttaa, että jo lähes kuukausi sitten (6.1.) laitoin vaatimattoman maatalousnäyttelytietämykseni julkisesti näkyville: "Maatalousnäyttelyistä muistan jostain syystä varsin vähän. Sen muistan, että entisaikoina suurempia tilaisuuksia oli tapana mainostaa lentolehtisiä pudottamalla..." Olipa tuota kirjoitustani joku peräti kommentoinutkin. Kommentin mukaan muistikuvani olivat varsin oikeen osuneita. Laitanpa tähän alle vielä kuvan Kurikan maatalousnäyttelyistä löytämästäni ja talteenottamastani Taarupin niittosilppurimainoksesta.

Ehkäpä tämä meni Tenholta ohi näiden tietotekniikkamurheiden vuoksi ja siksi tapaus menköön näinkin pienellä korjauksella arkistoon. Huolimatta agraaripohjaisista sukujuuristani, ovat kokemukseni maatalousnäyttelyistä valitettavan vähäiset, eikä meikäläisellä ole juurikaan lisättävää edelliseen osioon.

Kiitos vaan Tenho siitä tarjoamastasi Gammel Danskista. Mainostamasi juoman erinomaisen hyvä kaikenparantava vaikutus loppui seuraavana aamuna, kun jouduin eto-tyyppisen komplikaation vuoksi vierailemaan toiletissa luvattoman monta kerttaa.

Olen niin iloinen. Johtuen siitä, että runsaan kuukauden odottelun jälkeen sain tietsikkani pois korjaamolta. "Tietsikkani". Tähän on jumalauta tultu, että tälle perkeleen rakkineelle annetaan jo hellittelynimiä.

Voin sanoa rehellisesti, että vihaan tietotekniikkaa. Siitä huolimatta, että Olavi Letku ja Hoss saavat siitä leipänsä. Ei tämäkään Fujitsu Siemens "pelittäisi", ellei Olavi "Osmankäämi" Letku olisi ajanut tähän sontaläjään uudestaan niitä kaikkia miljoonia ohjelmia, jotka hän on ajanut tähän jo pari kymmentä kertaa aikaisemminkin. Ja aina ilmaiseksi. Tattista vaan, Ollee. Tarjoan parit Cuba Libret. Heti seuraavasta tilistä.

On muuten hienoa katsoa asiantuntijaa työssään. Jos joku Pauligin kahvimainosten tuottaja lukee tätä blogia, niin voin lämpimästi suositella Olavi Letkua seuraavan kahvimainoksen käsityöläiseksi. Näen jo mielessäni mainoksen, jossa Ollee istuu Fujitsu Siemensini ääressä oluttuopin ja Gammeldansk-lasillisen kera. Kakkulat noukallaan hän artikuloi hienosti "softasta" ja "emolevyistä". Sitten hän mumisee vaatimatonta teeskennellen, jotta "tälläänen mä oon tätä tekemähän" tai että "tiesin jo lapsena, että haluan isona repata tietokonehia". Illalla menemme Seurusteluravintola Uuteen Apteekkiin. Olavi laahustaa tiskin ja wc:n väliä pomppa auki. Kansa kohisee. Tuttu mies TV:stä...

Mutta ei niin hyvää, jotta ei jotain huonoakin. Olavi Letku on ollut täysin kyvytön vastaamaan kuumaan maatalousnäyttely-haasteeseeni. Kaikenlaista Paskoonkylä-stooria on kyllä pukannut, mutta ei puolta sanaa eteläpohjalaisen jäyhän, mutta aina niin toivorikkaan kansanosan suosituimmasta vapaa-ajanviihteestä, maatalousnäyttelystä.

Ensimmäinen maatalousnäyttelymuistoni on Lapinlahdelta. Uskoisin, että vuosi oli 1964. Olin neljävuotias. Vettä tuli yhtenä kyrpänä. Kortteerimme oli naapurikunnassa Varpaisjärvellä. Olimme liikkeellä jonkin sortin kleinbussilla. Serkkuni, joka oli kymmenvuotias, oli kadonnut jäljettömiin, mutta päätimme lähteä pois ilman häntä. Enoni tuumi, että kyllä tuonikäinen poika osaa ominkin päin kotia tulla. Niin osasikin. Mikko-serkku rantautui Varpaisjärvelle TVH:n auton kyydissä vain hieman meidän jälkeemme. Siihen aikaan lapset eivät olleet uusavuttomia.

Olisikohan Lapuan Maatalousnäyttely no. 1 ollut vuonna 1965? Luultavasti. En nimittäin voinut mitenkään olla yli 5-vuotias. Vieläkin hävettää, kun muistelen sirkustelttaa, jossa taikuri yritti kaikin tavoin saada meikäläisen naurunalaiseksi. Ja onnistui suorastaan helvetin hyvin. Isä ja setä istuivat etupenkissä ja tosiaankin ulvoivat naurusta, kun meikäläisestä tehtiin pilaa. Kananmunia vedeltiin nenästä ja korvista. Se taisi olla ensimmäinen kosketukseni estraditaiteeseen. Harmi kyllä, ei viimeinen.

Samaisesta maatalousnäyttelystä muistan viskigrogeja läträävän ja tupakkaa polttelevan liivipukuisen simpanssin sekä naisten mutapainiottelun. Jälkimmäistä suvun miehet tapittivat simänmunat kovina. Minä en nähnyt savipainissa mitään pointtia. Vielä silloin.

Vuoden 1975 maatalousnäyttely - jälleen Lapualla - oli Tenho Liiterille eräänlainen aikuisuuteen heräämisen hetki. Silloin vihdoinkin kristallisoitui 15-vuotiaan Tenhon mieleen ajatus, että kaikki aikuiset ihmiset tällä planeetalle eivät ole täydellä järjellä varustettuja. Mitä typerämpi ohjelmanumero, sitä enemmän katsojia. Ymmärrän toki, että halutaan katsoaa surmanajoa tai stripteasea, mutta se menee yli ymmärryksen, että Fiat-traktoreja myyvän Työvälineen "Ellei pyörä vedä, se jarruttaa" -show oli kyseisen näyttelyn suurin vetonumero.

"Tulkaa katsomaan, kuinka Fiat nousee pystysuoraa seinää ylös!" Ja me tulimme. Mutta paskat se mitään pystysuoraa seinää noussut. Etupyörät nousivat hätinä, 1,3 metriä, mikä on täysin luonnollista, kun kyseessä on nelivetotraktori. Olin syvästi pettynyt. Luottamukseni ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja rehellisyyteen horjui vakavasti ensimmäisen kerran.

En pitkästytä teitä, rakkaat lukijat, enempää tylsillä maatalousnäyttelymuistoillani. Todettakoon, että nostin ko. aiheen esille lähinnä sen takia, että tiedän Olavi Letkulla olleen useita, jopa riettaita elosteluja Zetor-traktoreiden ohjaamoissa maatalousnäyttelyissä. Mutta annetaan Olavin itsensä kertoa niistä. Niin. Kunpa hän kertoisikin. Olavi, nämä asiat ovat täysin luonnollisia, kyllä niistä voi - ja pitää - puhua. Ei nuoruuden traumojen yli muuten pääse.

Me olemme kuulolla.

Tenho Liiteri

Tänä vuonna Afrikassa maisteri taas kerran...
Pohjanmaa Vuonna Nolla-ohjelman matkailutoimittaja, Letkun&Liiterin monivuotinen avustaja sekä Suupohjan Folkloreseuran pitkäaikainen puheenjohtaja Maisteri Jorma Tuominen on taas Afrikassa.

Hän on päättänyt viettää kuluvan vuoden kaksi ensimmäistä kuukautta Dakarissa Senegalissa Santhiaban korttelissa sijaitsevassa Centre Sunu Kerissä, mikä on Suomen ja Senegalin kulttuurikeskus. Täältä käsin hän on tehnyt omatoimiretkiä lähialueille ja vähän kauemmaksikin.

Näin Maisteri blogistaan: "Senegal kutsuu: Elämää ja tarinaa kahden kuukauden matkalta Länsi-Afrikan Senegaliin. Pääkaupunki Dakarin laitakorttelin suomalais-senegalilainen toimintakeskus on kotipesä ja keskipiste".

Maisterin värikkäitä kuvauksia valkoisen miehen seikkailuista Afrikassa voitte lukea hänen blogiltaan seuraavasta osoitteesta:
http://jtuominen.vuodatus.net/blog/

Ottakaatten huomioon, että Maisterin Senegalissa käyttämässä tietokoneessa on vain reilu tusina samankaltaista merkkiä, kuin meillä suomalaisilla. Mutta kyllä siihen tottuu.

Hyvä teille!
Ba beneen!